Kaktuskiviä

Kun tämä tyttö lähti maailmalle, kotoa irtosi mukaani liinavaatteet, aterimet, leipäveitsi, kattila ja spagettisiivilä. Ja kuolemaa tekevä, kuihtuva kaktus. Leipäveitsi on reilun kolmenkymmenen vuoden jälkeen jäljellä. Ja vuosikertakaktus.

 

Kaktus on saanut seurakseen anopin pesuvadit, Vanha herran perimät. Herra oli niitä linkoamassa metallinkierrätykseen, mutta onneksi kerkesin hätiin. Vateihin voi niin makoisasti kerätä milloin minkäkinlaisia taidenäyttelyitä. Tällä kertaa kirjaston pöytää koristavat kaiken maailman kivet ja häämatkalta tuodut kävyt.

Kivivadissa on Irlannista tuotuja käärmekiviä (vanha kansa kutsui moisella nimellä pieniä reikiä ja onkaloita täynnänsä olevia kiviä, joilla tiedettiin olevan parantavia voimia), Varangin niemimaalta löytyneitä valkeita, kämmenpohjaa mukavasti hiveleviä silokiviä, Azoreilta peräisin olevia keveitä laavakiviä sekä Lapin monivärisiä kauneuskiviä (monivärinen kauneus pääsee oikeuksiinsa vedessä).

 

Suuri sydän sen sijaan on monta vuotta sitten kotirannan liepeiltä löydetty. Siitä alkoi sydänkivien metsästys. Niitä on kertynyt tähän mennessä aika monta:

Kaktuksen ja kivien liitto on laajenee, monipuolistuu ja kehittyy, kunhan kerkiää.

Vanha rouva