17.7.2017

Työmatkojen kukkakimppu

Työmatkoilla poimimani kukkakimppuni on muhkea ja monilajinen. Kukkia kertyi viikon kukkabongailun seurauksena 20 erilaista sorttia eri numerot 51-70.

Tämä on lehtovirmajuuri. Skandinaviassa kukka on omistettu Freijalle, kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalattarelle. Virmajuuren on uskottu lisäävän hedelmällisyyttä ja lemmenjuomiin siitä saatiin ytyä!



Kissankello on kotiutunut tienvarsille. Se on myös ilmestynyt omia aikojaan kukkapenkkiini. 
Se helisyttelee sinisiä kellojaan keskellä kivipolkuani.



Koko ranta on valkoisenaan mesiangervoa ja päivänkakkaraa. 

 

Siellä täällä polkujen varsilla on isoja kasvustoja keltaista niittynätkelmää.
Korkeat hevonhierakat ovat kukista kummallisimpia.

 

Tässä lapsuuteni nappikukka eli pietaryrtti. Vieressä siankärsämö.
Molemmat ovat oivia kuivakukkia.

 

Ojakärsämö ja kevätlinnunsilmä.

 

 Rannasta löytyy myös kurjenmiekkoja. En vain ole varma, ovatko ne siellä luonnostaan, vai onko joku dumpannut ne rantaan puutarhastaan. Niin tai näin, kauniita ovat ja alunperin luonnonkukkia.

 

Vanamoa en tähän kimppuun saanut poimittua lähimetsästä, 
vaan hain sen kaukaa Lapista kauan sitten.  Onneksi kuva oli tallessa.


Maitohorsma ei esittelyjä kaipaa. Mutta tiesitkö, että nuorissa horsman versoissa on pajon C-vitamiinia. Lehtiä voi syödä sellaisenaan voileivän päällä ja salaatin seassa. Nuoria horsman versoja olen keittänyt parsan tapaan ja tarjoillut voisulan kera. Venäjällä maitohorsman lehdistä tehdään teetä. Venäjän kielellä kasvia kutsutaan Ivanin tavisteeksi vapaasti suomennettuna.

  


Tässä lisää horsmia. Kyseessä on lehtohorsma. Se on sukunsa yleisimpiä lajeja Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjoisimmat vakinaiset esiintymät ovat meillä Oulun tienoilla. Se  kasvaa lehdoissa, puronvarsilla, joutomailla ja pihoilla.


Tässä poimulehti, jonka uskotaan olevan oikea kultakaivos! Poimulehden laskoksiin kertynyt vesi ei aina ole vettä, vaan kasvin itsensä erittämää nestettä. Aikoinaan liuos oli alkemistien ihmeainetta, jonka uskottiin muuuttavan raudan kullaksi. Ruotsalaiset aatelisneidot peseytyivät tuolla kullanarvoisella nesteellä saadakseen pehmeän ihon ja säilyäkseen nuorina ja norjina. Pisaroiden uskottiin voivan palauttaa jopa neitsyyden ;)


Harakankelloja oli tienposki sinisenään. 
Meikäläinen meinasi ajaa ojaan, sillä niin sininen oli maa!

 

 

Kissankäpälä. Ihana ja pehmoinen. Näitä käpäliä en sentään saanut työmatkoillani kuvattua, sillä kyseisten käpälien esivanhemmat muuttivat taivalkoskelaisesta tienposkesta puutarhaani kauan sitten. Keräsin tuleentuneita käpäliä pussillisen ja nakkelin ne kivikkopuutarhaani. Moneen vuoteen mitään ei näkynyt, mutta sitten käpälät ponnahtivat maan pinnalle. Varjelen niitä kuin silmäterääni.


Lehtosinilatva on askarruttanut suomalaisia kasvitieteilijöitä pitkään. Onko lehtosinilatva alkuperäinen suomalainen luonnonkasvi vai ainoastaan puutarhoista luontoomme villiintynyt koristekasvi? Arvoitus vaikutti ratkeavan, kun jääkauden jälkeisten lämpökausien kerrostumista löytyi lajin siitepölyä. Tämä viittaisi siihen, että lehtosinilatva on levinnyt omin avuin Suomeen ennen ihmisen aikaa. Oli niin tai näin, meiltä Oulusta kasvia löytyy merenrantapöheiköistä, tienvarsilta ja puutarhoista. Sinisenä ja valkoisena. 


Lehtoängelmä löytyi vasta 1956 Kiteen Närsäkkälästä. Potentiaalisimpia lehtoängelmämaastoja ovat ravinteiset, kosteat ja puolivarjoisat lehtokorvet. Laji kaihtaa täysin avoimia ja hyvin varjoisia paikkoja. Lehtoängelmää viljellään näyttävän kukintansa vuoksi myös puistokasvina. Istutuksissa laji viihtyy kohtuullisen kuivillakin paikoilla ja on karannut luontoon. Karkulaiset ovat tavallisesti keskieurooppalaista alkuperää. Nämä kuvien lehtoängelmät asustavat merenrannassamme. Eivät edustane alkuperäistä kasvillisuuttamme, vaan ovat puutarhakarkulaisia. Jumalaisia kuitenkin!

 


Keltamaksaruoho asuttaa alkuperäisenä luonnonkasvina merenrantojen kallioita ja rannan yläosan kuivia, hiekkaisia niittyjä Perämeren perukkaa myöten. Nämä keltamaksaruohot ovat tykästyneet pihaani - kannoin kauan sitten yhden rennon kukkavarren rantahietikolta kotiin.


Kuvassa maksaruoho kaulailee kangasajuruohoa, joka on luonnonvarainen varpukasvi. Sen levinneisyysalue on  rajoittunut Itämeren rannikkovaltioihin ja hyvän matkaa Venäjän sisäosiin. Kangasajuruohosta on Suomessa kaksi alalajia, eteläinen ja pohjoinen. Tenonajuruoho, Tenon timjamiksi kutsuttu, kasvaa ainoastaan Inarin Lapissa ja Koillismaalla hiekkaisilla jokitörmillä ja särkillä. Siitä minulla ei valitettavasti ole omaa kuvaa, vaikka sitä monena vuonna olenkin Tenon rantatöyräillä ihaillut.

Ajuruohoja on käytetty yskänlääkkeestä morsiamen houkutteluun ja paholaisten karkottamiseen. Maineikkain suvun edustaja on tarha-ajuruoho eli timjami. En kuitenkaan lisää pihamme kangasajuruohoa kukkakimppuuni, sillä se ei ole luonnonkantaa, vaan ihan proosallisesti puutarhalta ostettu.

Tämmöinen kimppu tällä kertaa.

Vanha rouva

 

10.7.2017

Työhyvinvointia

 

 

Terveisiä Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan arboretumista!

  

Piti käydä tankkaamassa ihanuutta, jotta jaksaa kuukauden tiiviin työputken selväjärkisenä.
Hyvää kesää kaikille lomalaisille ja myös meille, työn raskaan raatajille ;)

Vanha rouva

 




8.7.2017

Pientareen kukkakimppu

Tässä kesäisen kukkakimppuni kukat 38-50. Keräsin kukat pientareilta ja ojan varresta opiksi ja ojennukseksi minulle, entiselle maalaiselle, nykyiselle kaupunkilaisella.


Ulpukkaa sanoin pienenä possuksi. Pohjanmaalla sitä on kutsuttu jokipossuksi. Muita nimiä ovat hilpukka, klupukukka, kärsäkukka, piikapumppuinen, poikapulpukka, plumppu, pumppula, siankärsä, sianmollonen ja sianupponen. Hauskoja!


Joen rannasta ajelin meren rantapientareelle. Ja mitä siellä näinkään?


Nurmikohokki kasvoi ryppäinä keskellä hiirenvirnojen sinistämää rinnettä. Nurmikohokin pullea verhiö on kuin mato-ongen koho. Siksi sitä on kansan suulla puhuteltu kupu-, säkki- ja rakkoheinäksi, pullokukaksi ja jopa juoponkukaksi. Jos verhiön suun sulkee ja puristaa pullean osan kasaan, kuuluu POKS. Kukan terälehdet alkavat illalla erittää neilikan tuoksua. Nurmikohokki kiinnostaa varsinkin yöperhosia.

  

Hiirenvirnan palot muistuttavat minikokoisia herneenpalkoja. Lapsena pistelin kuivankopsakoita "herneitä" suuhuni hyvällä ruokahalulla. Nyt vasta kasvin taustoja tutkiessani opin, että se on myrkyllinen... nooo, hengissä ollaan ;)


 

Vieressä aukoivat pillejään myös hernekasvien heimoon kuuluvat puna-apilat. Puna-apila on maailman tärkeimpiä rehukasveja, mutta nuoria, kukkimattomien kasvien lehtiä voi ihminenkin sekoittaa salaatteihin, keittoihin ja muhennoksiin. Apilankukkateen on todettu vaikuttavat limaa irrottavasti, virtsaneritystä lisäävästi, tulehduksia estävästi ja antiseptisesti.

  

Valkopeipin alkuperäiset kasvupaikat ovat kaukana Itä-Euroopan ja Länsi-Aasian vuoristoissa. Laji on levinnyt ihmisen mukana kauan sitten suurimpaan osaan Eurooppaa. Kasvi kelpaa koristeeksi, rohdoksi ja ravinnoksi. Kukilla voi kaunistaa vaikka ruoka-annoksen.


Peltoukonnauris


Pihasaunio kulkeutui Koillis-Aasiasta ja/tai läntisestä Pohjois-Amerikasta Eurooppaan 1800-luvun puolessavälissä. Tiettävästi Suomen ensimmäinen pihasaunio kasvoi Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä vuonna 1849. Vuotta myöhemmin se oli levinnyt jo ainakin Turkuun ja Lappeenrantaan. Koko Suomen valloittamiseen kului aikaa alle 100 vuotta. Pihasaunion valtti on nopeus: alle sadassa päivässä siemenestä siemeneksi. Pähkylöitä kehittyy yhteen kasviin keskimäärin 5000. Pähkylät ovat hyvin pieniä ja kevyitä: kiloon niitä vaaditaan liki seitsemän miljoonaa. Märkinä ne ovat tahmeita ja leviävät tehokkaasti kulkupelien, jalkineiden ja kotieläinten kyydissä. Voittokulku jatkuu!

 

Pelto-ohdake

 

Peltosauramo


Peltotaskuruohosta en hakemallakaan löytänyt kukkaa. Lienevät jo kuihtuneet, joten tyydyn näihin läpikuultaviin lituihin. Kerään joka kesä näitä voimakkaan nauriinkatkuisia kasveja, kuivatan ne vintillä ja laitan syksyn tullen tuoksunsa menettäneinä kuivakukkina maljakoihin. 

Veden ääreltä löysin valkeaa huntua pilvin pimein: 
luhtamatara.


Veden äärellä kasvaa myös tämä ihanuus ja sinisyys:
rantanätkelmä. 


Ja sokerina joka paikassa, valossa ja varjossa, kuivassa ja märässä: nokkonen. Se on yksi hyödyllisimpiä ja monikäyttöisimpiä villiyrttikasveja ja virallinen kauppayrtti. Nuoret taimet ovat maukkaita niin keiton, muhennoksen kuin lettujenkin raaka-aineena. Nokkonen on myös rohdos teenä, uutteena, puristeena, sellaisenaan ja jopa vihtoina. Nokkoskuidut käyvät samoihin tarkoituksiin kuin pellavan kuidut – alun perin sana pellava tarkoitti nimenomaan nokkosta. Nokkosesta on tehty verkkoja jo kivikaudella, nykyään myös vaatteita. Kitketyistä nokkosista saa erinomaista ja luonnonmukaista lannoitetta vihannesmaalle ja kukkapenkkiin.

Luontoportin kuvaus nokkosen nerokkaasta pisteliäisyydestä on  mielenkiintoinen: Nokkosen poltinkarvan nuppimainen kärki irtoaa pienimmästäkin kosketuksesta ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon kuin injektioneula. Ontto karva purskauttaa tunkeilijaan pullomaisen tyviosansa nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvoillaan nokkonen pyrkii suojautumaan kasvinsyöjiltä ja suuret laiduntajat jättävätkin sen rauhaan. Ainakin nokkos-, neito-, kartta-, herukka-, ohdake- ja amiraaliperhosen toukkien pieniä leukoja vastaan puolustus on kuitenkin tehoton, nämä sen sijaan hyötyvät polttavan ruokapöytänsä tuomasta suojasta


Vanha rouva
mielenkiintoisen kesälukemisen ääreltä